Viitaten SSS:n artikkeliin “Päätin olla vihaamatta” ja pääkirjoitukseen viime viikon sunnuntaina 3. maaliskuuta.
Kaikki levähti taas auki kasvojeni edessä – pyytämättä ja yllätyksenä. Samoin kuin Suomessa tapahtuneiden koulusurmien jälkeen, jolloin huomasin istuvani television ääressä kuin naulattu kuuntelemassa lastenpsykiatri Jari Sinkkosen viisaita sanoja. Kaipasin turvaa, lohtua ja selityksiä. Miten tällaista voi tapahtua? Miten sellaista saattoi tapahtua?
Olin kahdeksanvuotias, kun setäni teki laajennetun itsemurhan. Kauhajoen koulusurman aikaan olin 26-vuotias vastavalmistunut opettaja ja työskentelin koulussa, kun minua pyydettiin keskustelemaan nuorten aikuisten oppilaideni kanssa siitä, millaisia tunteita koulusurma heissä herätti. Romahdin. Miten pystyisin siihen, kun en itsekään pystynyt asiasta keskustelemaan?
Diagnoosiksi sain posttraumaattisen stressihäiriön. Siitä alkoi pitkä kuntoutumisen tie lapsuuden trauman käsittelemiseksi. Traumaterapian avulla löysin syvimmät piilotetut lapsen pelkoni: mitä jos olisin ollut tapahtumapaikalla, mitä jos oma isäni tekisi samoin? Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä vaikeampaa tapahtuman sanoittaminen on ilman aikuisen, ammattilaisenkin, tukea.
Sudenkuopakseni muodostui kokemus siitä, etten oikein muista omien vanhempieni lisäksi ihmisiä, jotka olisivat ottaneet tapahtumaa millään lailla puheeksi. Ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut, samalla kun tapahtuma vaikutti kaikkiin elämäni osa-alueisiin niin lapsena kuin vielä aikuisenakin: perhesuhteisiin ja kotiin sekä ystäviin.
Opettajaksi ei ollut paluuta, mutta uudelleen kouluttautuminen on avannut uusia mielenkiintoisia polkuja. Olen todella kiitollinen aikuisena saamastani terapiasta, jonka avulla elämästäni on tullut elämistä selviytymisen sijaan. Olen saanut suhteellisuudentajua, oppinut armollisuutta ja karistanut elämästäni kaiken turhan.
Miksi sitten kirjoitan tämän? Se, että kaikki jälleen levähti kasvojeni edessä herättää traumamuistoja. Onneksi ne eivät enää nosta samankaltaisia kehollisia tuntemuksia kuin koulusurmat aikoinaan tekivät. Muistoja ja tarinoita tragediasta on yhtä monta kuin on ihmisiä, ja olemme elämäntarinan kirjoittamisissamme eri vaiheissa.
On harhaluulo, että aika yksinään parantaisi haavat. Samalla kun julkaistulla artikkelilla voi olla yhteiskunnallista merkitystä ja asioista puhuminen yleisesti ottaen auttaa, tapahtumiin liittyy kuitenkin monia ihmisiä, joille tragedia voi monienkin vuosien jälkeen olla hyvin vaikea. Tuskin olen ainoa heistä.
Vaikka kerrottu elämäntarina on todella arvokas, artikkelin julkaisua olisi julkaistussa muodossaan pitänyt harkita vielä tarkemmin.
Maija Jensen
Parainen
Hyvä, että näistä tehdään juttuja. Ei pidä painaa villasella unholaan asioita, jotka ovat joskus järkyttäneet, tässä tapauksessa pientä Pertteliä. Miksi siitä ei saisi puhua? Traumoista selviää puhumalla ja hakeutumalla asian mukaiseen hoitoon. Ei ole tapahtumia, joista ei pitäisi puhua ääneen.
”Traumoista selviää puhumalla ja hakeutumalla asian mukaiseen hoitoon.”
Onko kokemusta?
Entinen karhuryhmän poliisi joka myy mind coach valmennuksia myönsi kun asiaa oikein tiukkasin, että heidän traumakokemuksensa karhuryhmässä eivät koskaan todella katoa ja ovat aina osa heitä.
Siihen ei ole lopullista pysyvää keinoa löytynyt edes ns. poispyyhintä tekniikoilla ja on täysin mahdollista, että pitkän ajan jälkeen traumakokemus puhkeaa jossain muodossa ulos.
Viimekädessä aivoilla on hämmästyttävät asioiden mieliin palautuskyvyt, jotka näissä tilanteissa on haitaksi.
Ei ole syytä toistaa ja hekumoida jonkun ihmisen hädän takia. Viihdettä tämän kirjoituksen syy oli. Löytäkää joskus jotain hyvää ja kaunista luettavaksi.
Oikeassa olet. Tapaus oli sukutragedia, vuosikymmeniä sitten, miksi siitä pitää vielä hekumoida? Pienen Perttelin tragedia myös jota ei todellakaan painettu villaisella. Vieläkö Alibi ilmestyy? Mediaviihteen parhaat ovat suomalaisten mielestä dekkarijuttuja, miksi näin? Sitä hyvää ja kaunista toivon minäkin luettavaksi ja katseltavaksi, muuta tulee Ukrainasta ja Jerusalemista.
Minusta Mariasta kirjoitettu juttu oli elämänmyönteinen ja korosti sitä, että kaameistakin asioista voi selvitä. Antaa ihmisille toivoa tällaisina epävireisinä aikoina.