• Raija Oranen: Nimeltään Kekkonen. Teos 2011. 597 s.
Raija Orasen uutuusromaanin aiheena on Suomen pitkäaikaisin presidentti Urho Kaleva Kekkonen ja hänen poliittinen toimintansa. Ja vähän henkilökohtainenkin.
Teos ulottuu sodan lopusta 1960-luvun alkuun. Sota-ajan neuvostovastaisuudesta Kekkonen kääntyy hyvien idänsuhteiden kannalle. Hän toimii oikeus- ja pääministerinä ja vuodesta 1956 presidenttinä. Kekkonen on politiikassa armoton. Eräs hänen kommenttinsa kirjassa on: ”minussa on sellainen valuvika, että jos joku minut pettää, se ei minulta tahdo unohtua”.” Ahti Karjalainen ja monet muut saavat sen kokea.
Kekkonen nauttii luonnosta – ja naisista. Romaanissa hänen suuri rakkautensa saa täyttymyksensä Italian samettisen yötaivaan alla. Nainen on Associated Pressin toimittaja Anne-Marie Snellman. Kekkonen on (romaanissa) omien sanojensa mukaan viriili kuin nuori julli. Välillä on, kun Anne-Marien keskeisin anti Kekkoselle ovat hänen suuret rintansa, mutta opettaahan hän sentään rakastajalleen tapakulttuuria ja toimii joskus poliittisena viestinviejänä.
Tabe Sliooria koskevan huhun Oranen ampuu alas. Ensi tapaamisella eräillä kutsuilla Kekkonen on pudottaa silmänsä kaunottaren nähtyään, mutta Taben myöhemmät lähestymisyritykset Kekkonen torjuu.
Sylvi Kekkonen pysyy järkkymättömän lojaalina miehelleen, vaikka tiesikin tämän naissuhteista. Arkielämän huolto oli puolison varassa, ja hän toimi myös miehensä puheiden ateljeekriitikkona. Kestikö lojaalius loppuun asti? Siitä, että puolisoiden viimeiset leposijat ovat erillään, voi ehkä päätellä jotain.
Romaani ei vihjaile, että Kekkosella ja Hertta Kuusisella olisi ollut suhde, mutta usein Kekkonen panee merkille Hertasta huokuvan naisellisen hehkun.
Vastustajia
ja ystäviä
Vallan käytävillä liikkuu Kekkosen lisäksi satoja muita vaikuttajia. Rähisijä Paasikivi vastaa tutkimuksen antamaa kuvaa. Mannerheim on jo monisyisempi hahmo.
Vanha presidentti ja vanha pääministeri pallottelevat vuorotellen erouhkauksia. Paasikiven mielestä Mannerheim on pelokas, vanha mies, joka pitäisi mahdollisimman pian saada pois maan korkeimmasta virasta. Romaanissa annetaan kuva, että Mannerheim pelkäsi sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä ja teloitusta; myrkkykapseli odotti taskussa. Marski pääsee kuitenkin ”off the hook”, kun venäläiset ilmoittavat, että Mannerheimia ei tulla syyttämään.
Oranen korostaa marsalkan pyrkimystä täyttää viimeiseen asti velvollisuutensa. Ennenaikaiseen eroon virasta hän ei suostunut. Mannerheimin hautajaisissa Kekkonen mietiskelee suurmiehen elämää: ”Sotasyyllisyysasian käsittelyn aikana hän oli alkanut ymmärtää, miten tarkasti harkittua marsalkan toiminta yhä oli. Nyt kun suurta soturia ja johtajaa vietiin haudan lepoon, hän tunsi yllättäen kipeää kaipausta väistämättä kuluvan ajan edessä”.
Tanner ja Leskinen ovat Kekkosen ykkösvastustajia (kunnes Leskinen tekee täyskäännöksen). Tannerille Kekkonen ei antanut anteeksi koskaan. Kekkosen pitkävihaisuutta ilmentää se, että kun Tanner vuonna 1966 kuoli, seppeleen laski arkulle adjutantti, presidentti oli hiihtelemässä Lapissa.
Kekkosen arkkivihollisiin kuuluivat myös Tuomioja ja Aura, joiden katsoi pettäneen itsensä. Ja tietenkin Veikko Vennamo, jonka kanssa suhteet tosin huononivat vasta myöhemmin. Vanhan änkyrän Tuure Junnilan kanssa suhteet eivät olisi voineet olla huonommat.
Kekkosen läheisin ystävä oli kansatieteilijä Kustaa Vilkuna, ”Kuttura”.
Ulkopolitiikka
keskiössä
Kekkosen keskeinen toimikenttä presidenttinä oli ulkopolitiikka, idänsuhteiden vuoksi. Tulkinnat Kekkosen toiminnasta vaihtelevat äärimmäisyydestä toiseen: toisille hän on isänmaan pelastaja, toisille KGB:n agentti. Oranen kertoo Kekkosen kamppailleen sitkeästi Karjalan (tai ainakin sen osan) saamiseksi takaisin Suomelle. Itänaapuri vastasi, että rajoja siirretään vain verellä.
Saimaan kanavan vuokrasopimus kuitenkin saatiin ja lupa liittyä EFTA:aan. Noottikriisin eli sotilaallisten konsultaatioiden vaatimuksen torjunta (Saksan tilanteen vuoksi) oli Kekkosen sitkeiden neuvottelujen ansiota. Väitteet nootin ”tilaamisesta” kirjan Kekkonen torjuu absurdeina. Hänen tulkintansa mukaan nootti oli viesti Yhdysvalloille Berliinin tilanteen kiristämiseksi. Kekkonen oli juuri tavannut Kennedyn, ja viesti meni sen vuoksi erityisen tehokkaasti perille, arvelivat venäläiset. Yhdysvaltojen oli tajuttava tilanteen vakavuus. Kennedy kertoi Kekkoselle, että julkisesti Yhdysvaltojen täytyy puoltaa Saksojen yhdistymistä, mutta todellisuudessa se ei sitä kannattanut. Jos Yhdysvallat ilmoittaisi tämän julkisesti, kansallis- ja mahdollisesti natsimieliset tunnot nousisivat Länsi-Saksassa pintaan
Kekkonen ja Hruštšov olivat kaulailevia velikultia. Silti rajakysymyksessä Hruštšov oli muun kommunistijohdon tavoin taipumaton. Suomen sisä- ja ulkopolitiikka (erityisesti Venäjän suuntaan) kietoutuivat luonnollisesti yhteen. Tanner ja Leskinen olivat Venäjälle punainen vaate ja tietenkin presidenttiehdokas Honka ja hänen taakseen ryhmittyneet piirit.
Rempseän Hruštšovin vastakohta oli puistattava Brežnev: ”Brežnevin olemuksen ympärillä oli jähmeä kehä, siinä tuntui Kekkosen omakin veri viilenevän, kun hän joutui tummien kulmien alta tuijotettavaksi. Tuon epämukavan vaivaannuttavan tunteen ei saanut antaa nyt vaikuttaa, vieraana oli naapurin presidentti”.
Orasen Kekkonen on rauhanrakentaja. Aseisiin ei voinut turvata. Pienen maan tuli hyödyntää rakentamaansa suhdeverkostoa ja käyttää neuvottelukokemustaan omien etujensa ajamiseksi ja laajemmankin kansainvälisen yhteisymmärryksen saavuttamiseksi.
Kekkosen isänmaallisuutta ei voi kyseenalaistaa, vaikka hän epäilemättä tuli siinä sivussa ajaneeksi myös omaa etuaan. Vähän samaan tapaan kuin ”de Gaullen etu on Ranskan etu”.
Tyylillisesti Nimeltään Kekkonen on tiukasti napitettu, hieman kuivakka teos. Siinä ei ole lavertelua. Kirja lähestyy tyyliltään hyvää historiantutkimusta.
