On taas se aika kesästä, jolloin niin uusille kuin vanhemmillekin ylioppilaille on selvinnyt, mistä syksyllä itsensä löytää. Yksi on päässyt opiskelemaan ylioppilastodistuksen perusteella, toinen pääsykokeissa ties kuinka monetta kertaa hikoilemalla, kolmas tietokonevirheen ansiosta. Neljäs viettää välivuotta omasta halustaan.
Ja samalla on alkanut joka kesäinen valitus opiskelemaan pääsemisen vaikeudesta, pääsykoesysteemin mielettömyydestä, ja hukkaan heitetyistä nuoruusvuosista.
Erityisesti on kannettu huolta siitä, että vain kolmannes sisäänpäässeistä on uusia ylioppilaita. Opetusministeriö ja yliopistot ovat sopineet keskenään, että luku nostetaan puoleen vuoteen 2006 mennessä.
Uusia ylioppilaita pitää kuulemma suosia, hinnalla millä hyvänsä. Pohjanoteeraus lienee pääministeri Matti Vanhasen ehdotus, että armeijan käymisestä saisi lisäpisteitä. Toivottavasti ehdotus ei heijastele keskustan yleistä käsitystä akateemisesta koulutuksesta ja sen tavoitteista.
Kasvatustieteen professori Risto Rinne protestoi Hesarissa opiskelijoiden suunniteltua pakkonuorentamista. Se ei sovi maailmaan, jossa nimenomaan tarvitaan elinikäistä koulutusta, syntymävuoteen katsomatta.
Tuore ylioppilas voi sitä paitsi tarvita välivuosia "itsenäistyäkseen, koetellakseen kykyjään ja taitojaan sekä tehdäkseen ratkaisevat valintansa harkitusti ja realistiselta pohjalta".
Täsmälleen. Jokainen yliopistolainen tietää, että luentosalien penkkejä kuluttaa liuta untuvikkoja, jotka kannattaisi lähettää takaisin kasvamaan muutama vuosi lisää. Vain harvalla alalla, telinevoimistelussa tai akateemisena tutkijana, nuoruus on sinällään jo etu.
Korkeakouluihin pyrkijöille pitäisi myös jotenkin saada jakeluun muutama tosiasia.
Jos jotain ainetta on tavattoman hankala päästä opiskelemaan, niin se johtuu siitä, että halukkaita on paljon enemmän kuin koulutustarvetta. Ja mitä pienempi koulutustarve, sitä kovempi kilpailu työpaikoista ja sitä todennäköisempää myös työttömäksi tai pätkätyöllistetyksi jääminen.
Kun viidennellä yrittämällä pääsee yhdeksi kahdestakymmenestä onnellisesta uudesta ortotopologian opiskelijasta, on turha sitten aikanaan työttömänä ortotopologian maisterina alkaa valittaa, että yhteiskunta on jotenkin huijannut.
Olisi kannattanut tehdä se harkittu, realistinen valinta ja mennä lukemaan esimerkiksi fysiikkaa tai insinööritieteitä, joissa on pysyvä pula niin opiskelijoista kuin valmistuneistakin. Eikä sisäänpääsyä tarvitse yrittää vuosikausia.
Pääsykoesysteemin ikuisuusongelmaan ehdotan upouutta Valtaojan-Kylliäisen ratkaisumallia. Pastori Antti Kylliäinen närkästytti muutama vuosi sitten uskovaisia julistamalla, että kaikki pääsevät taivaaseen. Hurskaalta kristikansalta jäi hoksaamatta yksi olennainen seikka. Jos taivas todella on heidän kuvitelmiensa kaltainen paikka, suurin osa porukasta alkaa ensimmäisen vuoden jälkeen etsiskellä Exit-kylttiä.
Valtaojan-Kylliäisen mallissa jokainen halukas pääsee opiskelemaan haluamaansa ainetta. Suurin osa porukasta kyllä huomaa pian, että kuvitelmat eivät vastaakaan todellisuutta ja alkaa hiippailla ulko-ovelle, varsinkin jos nykyisen lepsuilun sijaan pidetään tiukasti kiinni niin opintosuoritusten tasosta kuin määrästäkin.
Jäljelle jäävät ne, jotka ovat osoittaneet sekä halunsa että kykynsä opiskella englantilaista filologiaa, elokuvaohjausta tai kemiaa - tuskinpa sen useampi kuin nykyisinkään.
Korkeakoulujen jonkin verran lisääntyneen resurssitarpeen voi rahoittaa lopettamalla kaksi sekä hyödytöntä että vahingollista instituutiota, ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet.
Koska mätäkuu on alkanut, ja minua aina välillä syytetään mauttomasta pilanteosta, niin on varmaan parasta vielä sanoa, että tämä on ihan vakavissaan tehty ehdotus, kolmenkymmenen vuoden yliopistokokemuksella.
ESKO VALTAOJA
