TEATTERI Juha Veijonen tekee rooleista itsensä näköisiä. Kokenut näyttelijä ujuttaa rooleihin tarvittaessa pirunsarvet tai ison sydämen.
Näyttelijä Juha Veijonen muokkaa näyttelemiään pahiksen kuin hyviksenkin rooleja, varsinkin jos ne ovat tekstissä yksiulotteisia. Veijosen mielestä asioissa on aina kaksi puolta.
–Yritän väen vängällä vängätä ison sydämen sinne pahikseen ja tehdä siitä inhimillisen. Loppupeleissä seisoo aina jonkinlainen sankari, hän kuvailee.
Sama koskee hyväntahtoisten hahmojen rooleja. Veijonen käyttää esimerkkinä kiltin perheenisän roolia, johon hän yrittää lisätä pirunsarvet. Hän haluaa, että sarvet näkyvät edes jossakin.
Veijonen pääsi ensimmäisellä yrittämällä Helsingin Kellariteatterin, eli Klitsun, näyttelijäksi. Klitsuun hakemisessa kyse oli lähinnä kokeilunhalusta, sillä Veijonen ei ole koskaan haaveillut näyttelijän ammatista. Klitsun muut näyttelijät olivat kymmenen vuotta Veijosta nuorempia.
–Olin sellaisella asenteella, että menenkö oikeasti näiden teinien kanssa laulaa ja voimistelee, kertoo Veijonen.
Hän sai kuitenkin pian huomata, että Klitsussa tehtiin hommia tosissaan. Klitsun ohella Veijonen työskenteli moottorisaha-asentajana. Kellariteatterissa hän sai ajatuksen näyttelemisestä ammatikseen.
–Mietin, että voisiko tämä naaman vääntäminen olla oikea ammatti, hän kertoo.
Teatterikorkeaan Veijonen pääsi vuonna 1988, toisella yrittämällä. Hän oli 28-vuotias ja kurssikavereitaan kymmenen vuotta vanhempi. Mies alkoi saada rooleja jo toisella vuosikurssilla. Hän oli iloinen, mutta ennen kaikkea ihmeissään kutsuista eri projekteihin.
–En pidä moniakaan asioita itsestäänselvyytenä, hän toteaa.
Näyttämö on kameraa armottomampi."
Juha Veijonen on tunnettu etenkin tv- ja elokuvarooleistaan. Hän pitää silti näyttämöä parhaana paikkana toteuttaa ammattiaan. Tekotapa ei juurikaan vaikuta Veijosen työskentelyyn.
–Näyttelen aika samalla tavalla näyttämöllä kuin kamerankin edessä. Kameran edessä se on vain tarkempaa. Täytyy oppia, miten paljon saan liikkua oikealle, vasemmalle, eteen ja taakse, Veijonen tiivistää.
Näyttämö on kameraa armottomampi. Uusintaottoja ei tehdä ja ilmassa leijuu näyttelijän pahimman painajaisen mahdollisuus, eli vuorosanojen täydellinen unohdus. Veijonenkin on kokenut lavalla hetkiä, jolloin yksi sekunti tuntuu puolelta tunnilta.
Veijonen myöntää olevansa jännittäjä ”terveellä tavalla”. Hänen mukaansa näyttelijä ei saisi altistua liikaa ulkoisille tekijöille, kuten sille, mitä muut ajattelevat tai keitä yleisössä on. Asioiden poissulkeminen ei kuitenkaan konkariltakaan aina onnistu.
–Välillä mietin, että ei hitto, nuokin ovat tulleet katsomaan, kertoo Veijonen.
Tänä vuonna Veijonen esiintyy ensimmäistä kertaa Tuusulan Krapilla, KUTissa. Hän esittää myyntimies Kaarlo Vatasta Arto Paasilinnan kirjaan perustavassa Jäniksen vuodessa. Veijonen on varma, että kesästä Tuusulassa tulee hauska. Kasassa on hänen mukaansa hyvä porukka.
–Kemiat loksahtivat jo ensimmäisestä lukuharjoituksesta, kertoo Veijonen.
Veijosen mukaan näytelmä voi onnistua ilman henkilökemioiden kohtaamistakin, mutta yksimielisyys asioista helpottaa työskentelyä. Etenkin ohjaajan ja näyttelijän yhteys on tärkeä. Hän kehuu vuolaasti Jäniksen vuoden ohjaajan, Milko Lehdon ammattitaitoa ja kuuntelevaa korvaa.
–Milko on avoin ehdotuksille, kertoo Veijonen.
Veijonen arvostaa näkemyksellisiä ohjaajia, jotka tietävät tarkkaan mitä tekevät. Ohjaajan epävarmuus saattaa tarttua.
–Sehän säteilee näyttelijöille, että pitääkö tässä ruveta itse ohjaamaan.
Näyttelijän työn julkisuus ei ole häirinnyt Veijosen yksityiselämää. Hän nauttii rauhassa olemisesta, mutta kadulla lähestyvät ihmiset eivät rasita näyttelijää. Hänet on myös yleensä toivotettu tervetulleeksi mihin seuraan tahansa.
–Olen vähän sellainen äijämagneetti, kertoo Veijonen huvittuneena.