Sulkava

Abramis ballerus

Sulkava on lahnansukuisista kaloistamme monelle se kaikkein mystisin. Harva tuntee sen onkikalana ja se johtuu pitkälti sen taipumuksista seilata pitkin järvien selkävesiä, ottamatta juuri kontaktia rantapenkereisiin. Sulkava tunnetaankin ehkä parhaiten siitä riesasta, jonka järvenselkien kuhanverkottajat kokevat kalan verkkopyynnillleen aiheuttavan. Mutta sulkava on kokenut uuden tulemisen haluttuna, elintapojensa johdosta sopivasti haastetta tarjoavana lajikalastuskohteena.

Sulkava Abramis ballerus Kuva: Juha Ojaharju

Tuntomerkit
Sulkava näyttää kalastajan käsiin päätyessään heti erilaiselta kuin peruslahna tai -pasuri. Se on rungoltaan näitä vähän matalampi ja ikään kuin kampelamaisesti myös hieman litteämpi, etenkin peräevänsä tienoilta. Suomutus on tiheämpi, väritys harmonisen hopeanhohtava ja peräevä näyttää kohtuuttoman pitkältä, mihin huomio usein ensimmäiseksi kiinnittyykin. Suu on suljettuna hyvin yläviisto, mikä tukee kalan elintapoja.
Varman tunnistuksen voi tehdä laskemalla peräevän ruodot tai suomut kylkiviivalta. Ruotoja on peräevässä laajahkolla haitarilla 37-46, siinä missä lahnalla ja pasurilla (yhdessä käsiteltynä) 22-32 kappaletta. Suomuja puolestaan on sulkavan kylkiviivalla 65-75 kappaletta, verrokeillaan 43-60. Kerran sulkavan saatuaan eroja ei voi olla laskemattakaan huomaamatta. Merialueilla lajia ei voi sulkavaksi määrittää, sillä sulkavaa ei meillä meressä tavata.

Levinneisyys ja elinympäristö
Sulkava on eurooppalainen kala, jota löytyy niin Tonavasta kuin monista muistakin Mustaan- ja Kaspianmereen laskevista vesistöistä. Sieltä se uiskentelee itäistä Eurooppaa kosiskellen Vaasan korkeudelle asti Suomeen, sekä täältä Itämeren ympäri Tanskan etelärajoille asti.

Suomessa sulkavaa ei löydy suinkaan jokaisesta lätäköstä, joka periaatteellisen levinneisyysalueen sisälle jää. Sen löytää pääasiassa suurista rehevistä reittivesistöistämme, joista tunnetuimmat ovat Kokemäen-, Kymi- ja Karjaanjoen vesistöt. Sulkava ui parvissa pitkin järvenselkiä ravinnon perässä, joskin pienten yksilöiden kerrotaan elelevän lähinnä matalavetisen rantakasvuston huomassa.

Ravinto
Sulkava on ulappavesien eläinplankton-asiantuntija, joka kasvuvaiheittain syö monenlaista ravintoa, rataseläimistä aina vesikirppujen kautta hankajalkaisiin. Kasvaessaan se syö myös ravintoketjun seuraavan asteen kuormasta, eläinplanktonia niin ikään napsivia sulkasääsken toukkia. Sekä myös pohjasta surviaissääsken toukkia, vaikkei sulkavan naamavärkki siihen yhtä hyvin olekaan suunniteltu kuin selillä keijuvan planktonin syömiseen. Tämän piirteen johdosta sulkavan voi kuitenkin saada myös mato-ongella pohjalla lojuvalla madolla yhtä hyvin kuin pohjasta irti olevalla ja liikkuvalla mato- tai toukkasyötillä.

Kasvu ja lisääntyminen
Sulkava on melko pienikokoinen ja hidaskasvuinen kala, joka kasvaa 3-4 cm vuodessa kahdeksasta kymmeneen vuotta. Sen jälkeen kasvu pysähtyy koko lailla täysin. Se kutee heti hauen jälkeen, selkävesien lämmettyä yhdeksään asteeseen, aika lailla samanlaisilla paikoilla kuin hauki, kaikkein matalimman veden rantakasvillisuuden seassa.

Suomen kookkaimmat ja vanhimmat sulkavat on pyydetty Hiidenvedestä. Niillä on ollut ikää jopa 35 vuotta, mittaa lähemmäs 50 senttiä ja painoa alun toista kiloa. Tavallisella parin sadan gramman järvisulkavalla on ikää kymmenkunta vuotta.

Vapakalastajan sulkava
Selkävesien sulkava on ollut onkijoille hieman ongelmallinen kohde. Kutunousuilla niitä on moni saanut kylkiosumina reittivesien koskista, mutta koska niissä ei saa onkia luonnosyöteillä, suusta saatu sulkava on jäänyt monelta haaveeksi. Varsinaisia kutupaikkoja on huonosti todennettu vapakalastajien toimesta, mutta keväällä 2021 alkoi tihkua vihiä tulvaniittyjen kuhinasta.

Aiempaa valoa tunnelin päähän on kesän myöhempinä aikoina löytynyt pitkälle rannasta heitetyllä pohjaongella, sekä ainakin Loimjoen syvien monttujen reunoilta, jotka kapoisessa joessa vastannevat parhaiten kalan mieltymyksiä selkävesiin.

Sulkavia tunnetaan saadun myös talvipilkillä hieman kauempaa rannasta. Onkiminen tai pilkkiminen itsessään ei vaadi mitään ihmemetkuja. Loimijoelta esimerkiksi kala käy koukkuun mäskiltä joko heti kohta, tai vaihtoehtoisesti muutaman kymmenen pasurin ja lahnan jälkeen, ken tietää. Mutta ennemmin tai myöhemmin se tulee, kunhan onkija jaksaa oikealla paikalla kököttää. Koukku 10-14 ja mato tai toukkanippu.