Yksi Suomen rauhanajan pahimmista onnettomuuksista tapahtui huhtikuun 13. päivä 1976 Lapualla, Etelä-Pohjanmaalla. Lapuanjoen rannalla seisovan patruunatehtaan lataamossa tapahtunut räjähdys vaati 40 kuolonuhria ja kymmeniä loukkaantuneita. Se jätti jälkeensä ison trauman, leskiä ja orpoja pieneen kaupunkiin.
Tapahtumista on kulunut kohta 50 vuotta ja vasta viime vuosina sitä on ryhdytty käsittelemään kulttuurin keinoin. Siitä on tehty lyhytelokuva, teatteriesitys, kirja ja nyt koko illan elokuva.
Elokuvallisesti aiheeseen uskalsi tarttua lapualaislähtöinen Toni Kurkimäki (ohjaaja), jonka oma isä oli kokenut tehtaan räjähdyksen ja selvinnyt siitä.
Historiasta tarkemmin: Lapuan patruunatehtaan räjähdys jätti jälkeensä surun
Herätti tunteita ja muistoja
Lapua 1976 -elokuvan ensi-ilta on 1. syyskuuta, mutta viime päivinä sen ovat nähneet muun muassa elokuvan avustajina toimineet, median edustajat Etelä-Pohjanmaalla, sekä kutsuvieraat. Keskiviikkoiltana kutsuvierasnäytöksiin Seinäjoen BioRexiin saapui satoja ihmisiä.
Heidän joukossaan oli myös ohjaajan isä Pekka Kurkimäki. Hän oli räjähdyksen sattuessa 25-vuotias nuori mies ja työskenteli Lapuan patruunatehtaalla, räjähtäneen lataamon viereisessä rakennuksessa. Hän näki elokuvan nyt ensimmäistä kertaa ja heti elokuvan jälkeen miltei sanaton.
– En vielä oikein pysty sanomaan, paljon oli tunnetta, Kurkimäki toteaa.
Lapualaisen Kari Manun äiti työskenteli juuri lataamossa ja menehtyi räjähdyksessä. Manu oli silloin itse parikymppinen ja kertoo, että äitiä käytiin etsimässä Lapuan ja Seinäjoen sairaaloista. Lopulta hänet tunnistettiin sormuksesta.
– Tämä hautajaiskohtaus, siitä tuli heti mieleen, missä itse seisoin ja missä äidin arkku oli, miettii puolestaan Manu elokuvan jälkeen.
Tapahtumista vaiettiin
Lapualla ei ollut tapana vuosikymmeniin suuremmin muistella tragediaa, ainakaan ääneen. Asia oli ehkä liian suuri käsiteltäväksi.
– En minäkään ole näistä jutellut, ennen kuin Toni tuli kyselemään. Se oli arka aihe. Se oli niin kovaa, ettei oikein tiennyt mitä oikein tapahtui. Kuulemma olen mennyt Tonin äitille sanomaan vasta hyvin myöhään, että hengissä ollaan, muistelee Pekka Kurkimäki.
Kukin ehkä käsitteli suurta traumaa omalla tavallaan.
– Tuntui, että sitä halusi olla vain rauhassa. Muistan, että ajelin sen jälkeen paljon autolla ja sain siellä olla omien ajatusten kanssa, miettii Manu.
Ohjaaja Toni Kurkimäki on todennut, että halusi tehdä elokuvan juuri siksi, että asiasta puhuttaisiin. Hän myös toivoi, että elokuva ei avaisi vanhoja haavoja, vaan voisi toimia pikemminkin haavojen hoitajana.
Historian oppitunniksi
Nyt aika on ehkä kypsä aiheen käsittelylle. Kari Manu ja Pekka Kurkimäki ovat sitä mieltä, että elokuva piti tehdä.
– Nyt oli oikea hetki, kun on vielä sitä sukupolvea elossa, joka tietää ja muistaa. Seuraavat ei enää tiedä, joten tämä jää historian oppitunniksi, että tällaista on tapahtunut, miettii Kari Manu.
– Siitä on nyt kulunut jo niin kauan, että tohtii jo puhua, lisää Kurkimäki.
Onnettomuuden jälkeenkin Kurkimäki sekä myös Manu työskentelivät vielä patruunatehtaalla vuosia ja kumpikin myös tehdaspalokunnassa. Lisäksi he olivat aktiivisia myös työsuojelutoiminnassa.
– Haluttiin, että kaikki toimii, ettei tällaista voi enää tapahtua, perustelee Manu.
– Mutta niinhän se sanoi tuossa elokuvassakin, että ei voi... mutta sitä ei ikinä tiedä, toteaa Kurkimäki.