"Luulin vielä pääsiäisen alla joidenkin sympaattisten me-henkeä käsittelevien lehtijuttujen perusteella, että suomalaisista olisi tullut koronan seurauksena empaattisempia. Turha luulo. Aitolehden erosta tuli pääsiäisen huipentanut kehno kärsimysnäytelmä, jota masinoi katkerien aikuisten koulukiusaajien someyleisö", kirjoittaa Tuomas Karemo puolustuspuheessaan Martina Aitolehdelle.
Toisena pääsiäispäivänä julkkisyrittäjä Martina Aitolehti kertoi eroavansa Stefan Thermanista, joka on hänen nuoremman tyttärensä, Isabellan, isä.
Aitolehti kirjoittaa joutuneensa "kohtaamaan jotain niin absurdia surua ja pelkoa ettei sanat riitä niitä tunteita kuvailemaan -- Olen surullinen, mutta pärjään. Ilman surua ei ole kasvua."
Aitolehti kiittää Thermania yhteisestä matkasta ja siitä, että tämä on ollut hyvä vanhempi myös hänen aiemmasta liitosta syntyneelle lapselleen.
"Rakkaus ei katoa koskaan, se vain muuttaa muotoaan", hän kirjoittaa lopuksi.
Keskustelupalstat sähköistyivät hetkessä erouutisesta. Tai kenties sana oikosulku kuvaisi paremmin kirjoittelun sävyä.
– Eikö lastensuojelun kuuluisi puuttua tällaisten ”aikuisten” vanhemmuuteen?
– Kermaperse piireissä on ok ja ylevää olla kiertopalkinto jota koko kermaperse porukka on nainut ja vieläpä elänyt toisen siivellä.
– Onneks mulla on elämä.
– Kauniit ja rohkeat Suomi
– Nämä some-ihmiset on niin rasittavia, MINÄ MINÄ MINÄ!
Moni halusi myös ilmoittaa erikseen, ettei Martinasta ole mitään mielipidettä tai ettei tämä kiinnosta yhtään.
Myös erotekstin teinimäiset sanavalinnat herättivät hilpeyttä, kuten Aitolehden kirjoituksensa alkuun valitsema Tommy Tabermannin runositaatti.
Senkin sydämettömät paskat! Mutta ennen kuin haukun teidät kunnolla, haluan alkuun lausua muutaman sanasen surusta ja sen pukemisesta sanoiksi.
On totta, että some-ihmiset ovat rasittavia ja minäkeskeisiä. Mainittakoon tässä kohtaa, että myös MINÄ MINÄ MINÄ -twiitin kirjoittajan twiiteistä varsin moni käsittelee häntä itseään.
Jos some-ihmiset ovat rasittavia ja minäkeskeisiä, niin surevat ihmiset ovat näitä tuplasti enemmän. Tälle on syynsä: sureminen on äärimmäisen turhauttavaa ja kuluttavaa puuhaa, koska surun kokeminen on niin henkilökohtaista.
Menetyksen kokenut saa usein kuulla lohduttajaltaan sanat "otan osaa suruusi". Tämän sinänsä kauniin lauseen sanominen on järjettömyys, koska ei toisen suruun voi ottaa osaa. Se on vähän sama kuin yrittäisi halata turvavälin päästä.
Henkilökohtaisen surun ja menetyksen sanoiksi pukemisessa ei ole paremmuusjärjestystä. Emerituspiispa Eero Huovisen ja Tauskin sanat ovat yhtä relevantteja, kun he ilmaisevat suruaan. Ei voi sanoa, että Huovinen tietää omasta surustaan enemmän ja paremmin kuin Tauski. Tai että Tauskin suru olisi Huovisen surusta pois.
Eron kokeminen on kliseistä, sekavaa, överiksi menevää ja kamalaa – sanalla sanoen teinimäistä, kuten Aitolehden avautumista kuvailtiin. Miksei sen sanallistaminen saisi olla näitä?
Eroaminen tuntuu siltä kuin jotain tai joku kuolisi. Olisi oikeus ja kohtuus, että jokainen saa kuvata tähän liittyvää tyhjyyden tunnetta haluamillaan sanoilla.
Martina Aitolehti on rohkea kuvatessaan suruaan julkisesti – naiivistikin: "Kun liekki sisälläni on hiipunut, se on muuttuva elämän kestäväksi rukoukseksi onnesi ja menestyksesi puolesta, rakas..."
On huomattavasti tyylitajuttomampaa pilkata toisen epäonnea kuin siteerata Tommy Tabermannia. Eikä kyse ole pelkästään tyylitajuttomuudesta. Aitolehden mollaajat eivät edes halua ymmärtää, että hän ja hänen entinen miehensä ovat oikeita ihmisiä, joilla on pieniä lapsia.
Aitolehti ärsyttää ja herättää kateutta, koska hän on taloudellisesti hyvin pärjännyt bisnesnainen, joka on kaunis, hyväkuntoinen ja jolla on pokkaa. Ja ehkä tärkeimpänä: hänen elämänsä on kiinnostavaa. Toisin sanoen hän on erilainen kuin me muut ja siksi helppo kohde kateellisille irvileuoille.
Luulin vielä pääsiäisen alla joidenkin sympaattisten me-henkeä käsittelevien lehtijuttujen perusteella, että suomalaisista olisi tullut koronan seurauksena empaattisempia. Turha luulo. Aitolehden erosta tuli pääsiäisen huipentanut kehno kärsimysnäytelmä, jota masinoi katkerien aikuisten koulukiusaajien someyleisö.
Te, jotka pilkkasitte erouutista ja Aitolehden erokirjoitusta: älkää sitten märiskö, jos joskus aikanaan teidän itkuisiin surun purkauksiinne ei osata reagoida riittävällä herkkyydellä. Tai jos vaikka joku jopa arvostelee sanomisianne. Että pitikö mennä julkisesti suremaan.
Rakkaus saa meidät suunniltaan ja on vain hyvä, että siitä kirjoitetaan julkisesti. Kuten Aitolehti sanoo:
"Ennen rakkauttamme mikään elämässäni ei ollut minusta taistelemisen arvoista. Ja voi tavaton, usko minua, rakkaani, sinun kauttasi ja rakkaudessamme tunnen tuon voiman, tunnen sen voimakkaammin kuin koskaan olen uskonut mahdolliseksi."
Toivon Martina Aitolehdelle voimia ja hänen haukkujilleen napakkaa, hieman jo kuivahtanutta pääsiäisvitsaa suoraan paljaalle perseelle.
Ja muuten: kirjoituksessa Aitolehden nimiin laittamani kaksi sitaattia eivät ole oikeasti hänen sanomisiaan. Jos luulit niiden olevan, tämä kertoo siitä, kuinka samalla tavalla koemme suuret tunteet:
"Kun liekki sisälläni on hiipunut..." on sanonut Georg Henrik von Wright (1916–2003), yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisista filosofeista, joka valittiin elinaikanaan kahdesti Suomen johtavaksi intellektuelliksi. (von Wright: Elämäni niin kuin sen muistan, Otava 2002)
"Ennen rakkauttamme mikään elämässäni ei ollut..." on puolestaan sanonut Merrill Hintikka (1939–1987), joka oli suomalaisen huipputiedemiehen, Jaakko Hintikan (1929–2015) puoliso. (Hintikka: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka, WSOY 2014)
