Kuudella eri vuosikymmenellä elokuvia ohjannut Markku Lehmuskallio tallentaa töissään katoavaa paimentolaiskulttuuria. Lehmuskallio pelkää, ettei kamera pysty ikuistamaan ihmisen sisäistä maailmaa.
Kuusi kuvaa elokuvaohjaaja Markku Lehmuskallion elämästä
Aluksi tarkoituksena oli jättää Neuvostoliiton kohdalle musta ruutu.
Elokuvaohjaaja Markku Lehmuskallio oli kuvaamassa kaksiosaista elokuvaa Minä olen – Elokuva tundralla asuvien ihmisten taiteesta. Lehmuskallio kuvasi sitä Kanadassa, Alaskassa ja Grönlannissa.
Oli 1980-luvun loppu, ja Lehmuskallio ajatteli, ettei saisi Neuvostoliittoon viisumia.
Viisumi kuitenkin myönnettiin, ja Lehmuskallio päätyi Jamalin niemimaalle. Siellä hän kohtasi perinteisen paimentolaiskulttuurin, jollaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
Nenetsien elämä ei ollut juuri muuttunut niistä ajoista, kun kielitieteilijä Matthias Alexander Castrén oli 1840-luvulla tutkinut nenetsien kieltä. 140 vuotta myöhemmin nenetseillä ei ollut edes moottorikelkkoja.
Miehet paimensivat poroja, kalastivat ja korjasivat rekiä ja naiset hoitivat kotaa ja hankkivat polttopuut. Yöt nukuttiin nukkumatakissa ja porontaljalla vuoratut kengät jalassa. Ruokana oli enimmäkseen poronlihaa ja kalaa, joka syötiin yleensä raakana. Jumalia oli satoja.
– Meni aika pitkän aikaa, ennen kuin ymmärsin, mikä on pyhä toimitus ja mikä ihan tavallista arkipäivää. Pyhän ja arjen välillä ei ole rajaa, vaan voi sanoa, että nenetseille elämä on itsessään pyhää, Lehmuskallio sanoo.
Tulkiksi kuvausmatkalle saapui nenetsinkielisiä radio-ohjelmia tekevä radiotoimittaja Anastasia Lapsui. Hän käänsi nenetsin venäjäksi ja toinen tulkki venäjän englanniksi.
Juuri nenetsejä Lehmuskallio on palannut kuvaamaan lukuisissa dokumentti- ja fiktioelokuvissaan. Tyypillistä on, että kuvausmatkat kestävät kuukausia ja Lehmuskallio elää arkea kuvattavien kanssa. Silti kulttuuri pysyy pohjimmiltaan vieraana.
"Ihminen ei ole kuvallisesti kehittynyt”
Markku Lehmuskallion mielestä elokuvaamisessa on ongelma.
Elokuvakamera voi kuvata, miten ihminen kävelee, mitä hän syö ja mitä hän tekee.
Sitten on sisäinen maailma: ajatukset, tunteet, muistot. Sen kuvaaminen on vaikeaa, ehkä mahdotonta.
Yrittänyt hän kyllä on. Lehmuskallion laajaan tuotantoon kuuluu yli 20 elokuvaa, sekä dokumentteja että fiktiota. Jos mukaan lasketaan nuoruuden opetuselokuvat metsänhoidosta, on Lehmuskallio tehnyt elokuvia kuudella eri vuosikymmenellä. Elokuvia on palkittu useilla kotimaisilla ja kansainvälisillä palkinnoilla, ja Lehmuskallio on yksi Suomen tunnetuimmista dokumenttiohjaajista.
Toistuvia aiheita Lehmuskallion töissä ovat luonto ja pohjoisilla alueilla elävät vähemmistöt. Vähemmistöjä kuvatessaan Lehmuskallio on ollut aikaansa edellä: vuonna 1983 valmistunut Skierri – vaivaiskoivujen maa on ensimmäinen suomalainen pitkä näytelmäelokuva, jossa saamelaiset puhuvat saamea.
Skierriä tehdessään Lehmuskalliosta alkoi tuntua, ettei hän pysty kuvaamaan elokuvissaan toisen ihmisen sisäistä maailmaa. Lehmuskallio on yrittänyt etsiä ratkaisua kuvataiteesta. Hän uskoo, että juuri taiteella ihminen pystyy välittämään maailmankuvaansa ja pään sisäistä ajatteluaan.
Alkuperäiskansojen taiteen lisäksi hän on tehnyt elokuvan kalliomaalauksista, joista vanhimmat ovat yli 50 000 vuotta vanhoja.
– Ihminen ei ole kuvallisesti kehittynyt niistä ajoista ollenkaan. Ne kuvat, jotka ovat maailman kallioissa, ovat ihan yhtä kiinnostavia ja eteviä kuin tämän päivänkin kuvat.
Pieni kuppi talon hengille
Tundralla tulkkina toimineesta Anastasia Lapsuista tuli ensin Lehmuskallion elokuvien äänittäjä ja sitten Lehmuskallion elämänkumppani. 1990-luvulla hän muutti Lehmuskallion luokse Helsinkiin.
Lehmuskallion ja Lapsuin arjessa kaksi erilaista maailmankatsomusta elävät rinnakkain. Lehmuskallio on kasvanut länsimaiseen ja luterilaiseen maailmankatsomukseen, jota hän pitää materialistisena.
– Paimentolaiselämä kasvattaa ihmisen eri tavalla. Onhan sekin materialistinen, sillä siinä poro on kaikki kaikessa. Jos porot kuolevat, ihminenkin kuolee.
Luterilaisessa maailmassa ihminen palvelee jumalaa, mutta nenetsikulttuurissa jumalat palvelevat ihmistä.
– Meillä on kotona nurkassa talon hengille pieni kuppi, jossa on vähän ruokaa. Kaikki tällaiset henkimaailman asiat otetaan arkipäivässä huomioon.
Pariskunta puhuu keskenään nenetsin, venäjän, englannin ja suomen sekoitusta. Neljän kielen yhdistelmää ei juuri kukaan ulkopuolinen ymmärrä.
Lehmuskallio ja Lapsui ovat ohjanneet yhdessä elokuvia. Myös Lehmuskallion aikuinen poika Johannes Lehmuskallio on työskennellyt elokuvissa kuvaajana ja yhdessä myös ohjaajana.
83-vuotias Markku Lehmuskallio haaveilee vielä siitä, että pääsisi kuvaamaan elokuvia. Paimentolaiskulttuurissa riittäisi vielä kuvattavaa ainakin muutamaan elokuvaan.
Vajaan 40 vuoden aikana nenetsikulttuuri on muuttunut. Öljy- ja kaasuteollisuus ovat uhanneet perinteistä paimentolaiskulttuuria, kun laidunmaat ovat pienentyneet ja kalakannat huvenneet.
– Nyt kodissa on televisioita ja ihmisillä on nykyaikaiset puhelimet. Nenetsit ovat maailmassa kiinni. Sitä ennen he olivat maailmasta irti.
