Ulkoministeri Pekka Haavisto: ”Puolisoni erilaisuus tuo vastapainoa työlle”
Ulkoministeri Pekka Haavisto saa vaativiin päätöksiinsä voimaa öisestä metsästä, puolisonsa huumorista ja vanhoista ystävistä, jotka tuntevat hänet läpikotaisin. ”Politiikkaa pidetään usein raadollisena ja ajatellaan, että tiukan paikan tullen siellä torjutaan ja hylätään toinen ihminen. Se ei pidä paikkaansa.”
Elokuussa 2021 Pekka Haavisto, 63, oli jälleen tiukan paikan edessä. Afganistanin tilanne kärjistyi, ja ulkoministeriltä tarvittiin ripeitä toimia, jotta maassa olevat suomalaiset ja heitä auttanet saataisiin turvaan ajoissa. Ulkoministeristä tuli Suomessa Afganistan-operaation kasvot, eikä hän ole välttynyt kritiikiltä.
Ihmisten evakuointi Kabulista oli erittäin hankalaa, ja siihen liittyi vaikeita ja koviakin valintoja. Kun Pekka Haavisto operaation päätyttyä kertoi tiedotustilaisuudessa nuorimmasta pelastetusta, parin viikon ikäisestä lapsesta, hänen äänensä murtui.
”Tietysti varsinkin lasten kohtalot menevät tunteisiin. Olin evakuoinnissa mukana hyvin hands on.”
Haavistolta soitettiin lupaa, kun amerikkalaissotilaat alkoivat jakaa Kabulin lentokentällä orvoiksi jääneitä lapsia eri maiden koneisiin.
”Tuollainen tilanne vastaa meripelastusta, jossa autetaan hukkuvia”, hän vertaa.
Ulkoministeri ei ole jäänyt jossittelemaan, olisiko ihmisiä pitänyt kyetä evakuoimaan enemmän.
”Ajattelen, että erittäin haastavassa tilanteessa ja tiukassa aikataulussa teimme sen, mitä voimme. Olen tyytyväinen lopputulokseen. Paljon pahempaa olisi ollut luvata ennakkoon jotain, mitä ei olisi voinut toteuttaa. Viime viikkoina on ollut puhetta siitä, pitäisikö naisia ja tyttöjä evakuoida sieltä vielä, koska heidän tilanteensa on niin huono. Ajattelen, ettei Afganistanista voida viedä pois kaikkea koulutettua väkeä, koska se vie sitten kaiken.”
Nyt Pekka Haavisto istuu uudessa työhuoneessaan Helsingin Katajanokalla ja on silmin nähden hyväntuulinen ja rento. Harmaata pukua piristävät oranssi kravatti ja taskuliina.
Takana on onnistunut työmatka YK:n yleiskokoukseen New Yorkissa. Päivät olivat pitkiä, tapaamisia ulkoministerien ja YK:n johtajien kanssa kolmisenkymmentä. Viikon ainoana vapaahetkenään ministeri piipahti Broadwaylla paitaostoksilla.
Pekka asuu Helsingissä puolisonsa Antonio Floresin kanssa. Viime aikoina puoliso on tosin tehnyt myös hiusmuotoilijan töitä elokuvatuotannoissa Saksassa. Pekka on kiireinen töissään jatkossakin, ja jos vapaa-aikaa jää, autotallissa kunnostusta odottaa taas yksi Volkswagenin vanha kupla.
Pekka Haavisto & Antonio Flores: Puolison erilaisuus virkistää
”Kotona en puhu kovin paljon työasioista puolisoni kanssa. Olen silti huomannut, että Antonio seuraa työtäni tarkasti median kautta. Jos joskus sanon hänelle, että nyt on töissä yksi hankala juttu, hän vastaa ’Yes I know’. Minä siis luulen, ettei hän tiedä, mutta kyllä hän tietää.
On kauhean kiva, että olen saanut Antonion kautta elämääni ihan uusia puolia. Se tuo kaivattua vastapainoa työlleni. Ecuadorista kotoisin olevani puolisoni harrastaa latinalaisia tansseja, ja joskus kotiin palatessani meillä on ollut olohuoneessa meneillään Askelten palo -tapahtuman tanssiharjoitukset.
Itse en tanssi. Harrastuksemme eivät muutenkaan mene yksiin. Antonio ei ole innostunut veneilystä, mutta hän suostui sentään ompelemaan vanhaan mahonkiveneeseeni verhot kankaasta, jonka toi tuliaisiksi Afrikasta. Verhoissa on beigeä, ruskeaa ja kultaa, ja ne nostivat veneeni tyylipisteitä merkittävästi.
Antonio työskenteli aiemmin stuerttina, jolloin keskustelimme paljon sen alan asioista ja muun muassa lentoyhtiöistä työnantajina. Sittemmin hän on toiminut hiusmuotoilijana.
Korona-aikaan Antonio etäopiskeli alansa tutkintoa Omniassa, joten pääsin kuuntelemaan sivusta niitä luentoja. Olen nähnyt myös parturialan realismin koronan kourissa, ja alan taloudellinen ahdinko on konkretisoitunut uudella tavalla. Se on pudottanut minutkin maan pinnalle.
”Julkisuuden henkilöiden yksityiselämä kiinnostaa ulkopuolisia, ja kiinnostus menee välillä överiksi.”Pekka Haavisto
Vaikka olemme puolisoni kanssa monella tavalla erilaisia, meillä on samanlainen huumori. Se antaa paljon voimaa. Kun minulta esimerkiksi on puhelin tai avaimet hukassa, Antonion katse on paljonpuhuva: alkaako ikä painaa? Onneksi joskus pääsen antamaan takaisin.
Julkisuuden henkilöiden yksityiselämä kiinnostaa ulkopuolisia, ja kiinnostus menee välillä överiksi, mutta suhtaudun juoruihin rauhallisesti. Ei kannata käyttää aikaa huhupuheisiin. Olen itse oman elämäni ekspertti ja tiedän, miten asiat ovat. Se riittää. Ilkeät juorut ovat niiden levittäjän häpeä.”
Yöhiihto panee asiat mittasuhteisiin
”Ministeriaikana minulla on ollut todella stressaavia hetkiä, minkä vuoksi luonnossa liikkumisen arvo on noussut uudella tavalla. Mitä stressaavampi tilanne, sitä tärkeämpää luonnon läheisyys ja metsän suoma hiljaisuus minulle ovat. Kesäaikaan kävelen tai pyöräilen, talvella hiihdän.
Viime talvena minulle tuli rutiiniksi lähteä Paloheinän metsään hiihtolenkille iltayhdeksän jälkeen. Metsässä luonnon ikiaikaisuus on vahvasti läsnä. Eräs ystäväni sanoi joskus hyvin, että meillä suomalaisilla ei ole eurooppalaista kulttuurihistoriaa eikä linnoja, mutta meilläpä on maailman vanhin kallio!
Ajattelen, että luonto puskee läpi koko suomalaisuudesta. Maailman vanhimmalla kalliolla on hyvä seistä.
En ole mikään hikihiihtäjä vaan ennemmin hiljakseen tarkkaileva menijä. Pipo syvällä silmillä saan hiihdellä ihan rauhassa, vaikken olekaan öisin ainoa hiihtäjä.
Meitä yöhiihtäjiä puhuttaa lähinnä latujen kunto: ovatko mäet jäässä, onko notkelmassa kaatunut puu tai hiekkaa ladulla. Metsässä työasiat asettuvat eri perspektiiviin.”
Konkareiden puhelut antavat voimaa
”Politiikkaa pidetään usein raadollisena ja ajatellaan, että tiukan paikan tullen siellä torjutaan ja hylätään toinen ihminen. Se ei pidä paikkaansa.
Kun olen kohdannut työssäni isoja kriisejä, kuten vaikka suomalaislasten tilanteen Al-Holin pakolaisleirillä, olen saanut paljon tukea itseäni vanhemmilta konkareilta. Puhelin on usein pirahtanut juuri silloin, jos olen tuntenut olevani kohtuuttoman arvostelun kohteena.
Kollegat ovat sanoneet juuri niitä oikeita sanoja: ’hei ota rauhallisesti, kriisejä tulee ja menee’. Tsemppiviestejä on tullut yli puoluerajojen, ja se on tuntunut hienolta ja tärkeältä.
Olen yrittänyt itsekin osoittaa tukeni muille vaikeissa tilanteissa. Oikeita sanoja ei kannata liikaa miettiä, joskus jo pieni ele merkitsee paljon. Välillä tuki minullekin on ollut sanatonta: joku on tarttunut käsivarteen ja osoittanut siten, että ymmärtää, mitä käyn läpi. Tällaiset inhimilliset hetket jäävät mieleen ja annan niille paljon arvoa.
Joskus sellaiseen törmää jopa kadulla. Kerran kääntyvä raitiovaunu painoi ensin torvea, sitten avautui etuovi ja kuski näytti peukkua. Se pelasti päiväni.
Volkkarit ja vene saavat aivot raksuttamaan
”Tulen perheestä, jossa arvostettiin käsillä tekemistä. Kun olin valitsemassa oppikoulun ja ammattikoulun väliltä, rehtori-isäni neuvoi harkitsemaan tarkasti. Valitsin oppikoulun, mutta rakkaus käden töihin säilyi. Innostuin jo teini-ikäisenä kuplavolkkareista. Volkswagen on auto, jonka voi purkaa ja koota, ja sitä olen tehnyt. Se on auto, josta ymmärrän kaiken.
Minulla on ollut useita kuplia, jotka olen kunnostanut ja myynyt sitten pois. Nyt minulla on Helsingissä autotallissa yksi uusi hankinta, 1970-luvun kuplavolkkari, joka odottaa kunnostusta. Vanhan auton laittoon liittyy paljon pieniä ja isoja asioita. Tilailen ja sovittelen varaosia. Kysyn neuvoja itseäni taitavammilta ystäviltä ja saan konkreettista apuakin. Siitä se auto sitten pikkuhiljaa rakentuu.
Toinen nollaamisen keino on vanha puuveneeni, Ruotsissa veistetty Woodstock-mahonkivene vuodelta 1965. Mahonkiveneen ylläpitoon liittyy paljon valmistelevia vaiheita sekä keväällä että syksyllä. Itse veneilyä tulee siihen nähden vähän.
Veneretket jäävät kuitenkin aina yksityiskohtaisesti mieleeni. Helsingissä meri on vähän kuin unohtunut takapiha: ihan lähellä on jotain ihan erilaista, kaikki hienot saaret. Miten hienoa on esimerkiksi vain veneillä kahville Suomenlinnaan.
Tänä kesänä suuntasin monesti Vallisaaren Biennaaliin. Parasta vesillä on saada olla oman aikataulunsa herra.”
Haaviston ystäväpiirin vahva side kannattelee
”Ystävyyssuhteeni ovat pitkiä kaaria. Pidän edelleen tiiviisti yhteyttä koulukavereideni kanssa Munkkivuoren yhteiskoulusta ja tapaamme myös tilaisuuden tullen. Vaikka välillä on pitkiä taukoja, juttu jatkuu aina just siitä, mihin se jäi.
Meitä on 5–6 hengen ydinporukka, jossa muut ovat politiikan ulkopuolelta, esimerkiksi luovilta aloilta ja kulttuurin parista. Vaikka meidän kaikkien matkassa on ollut kouluaikojen jälkeen erilaisia mutkia, vahva side, joka tuolloin syntyi, on ja pysyy.
Ystäväni pudottavat minut maan pinnalle. Kun tapaan heidät, se on aina minulle sellainen reality check. Pitkään ystävyyteen kuuluu laaja ymmärrys ja hyväksyntä toinen toistaan kohtaan, mutta porukassamme ei pidetä kulisseja yllä. Ystävieni mukaan minussa on yhä jotain samaa kuin siinä koulupojassa ja reagoin yhä asioihin samalla tavalla.
Viime aikoina olemme etsineet kukin kaappien perukoilta valokuvia ennen digiaikaa. Yhdessä kuvassa ystäväni Teemu Lehto seisoo jollakin retkellä Volkswagen Kleinbusin katolla. Ne ovat sellaisia harmittomia nuoruuden tohelluskuvia, joille on hauska nauraa yhdessä.”
”Minun on vaikea sietää jahkailua tai viivyttelyä. Jos jotain ei ala tapahtua, minusta tulee kärsimätön ja saatan hermostuakin.”Pekka Haavisto
Päättäväisyys pysäyttää kellotkin
”Olen aina ollut viilipyttymäinen tarkkailija. Alan toimia sitten, kun tiedän, miten asia kannattaa hoitaa.
Analyysivaiheen jälkeen etenen ripeästi ja minun on vaikea sietää jahkailua tai viivyttelyä. Jos jotain ei ala tapahtua, minusta tulee kärsimätön ja saatan hermostuakin.
Afganistanin kriisissä puhelimeni soi aamuseitsemältä viimeisen evakuointipäivän aamuna. Kabulissa operaatiota johtanut Jussi Tanner soitti ja kysyi ’eihän sulla olisi mitään yhteyksiä Talebaniin, yksi suomalaisten bussi on jumissa tiesululla?’. Sanoin, että juuri nyt ei ole, mutta tunnin päästä voi ollakin.
Aloitin soittelun ja aika hurjan jännitysnäytelmän jälkeen tilanne ratkesi. Lopulta Omar laski kalashnikovinsa ja päästi bussin läpi sulusta. Tilanteen jälkeen minut valtasi huojennus. Jos bussi ei olisi päässyt Kabulin kentälle, se olisi ollut iso pettymys meille kaikille ja suuri riski niille ihmisille.
Vaikeissa tilanteissa saan voimaa ja käytännön apua tilanteisiin päättäväisyydestä, joka kumpuaa pitkästä kokemuksesta kansainvälisissä tehtävissä. Kutsun sitä itse kellojen pysäyttämiseksi. Istun vaikka kuinka pitkään enkä luovuta, kunnes tulee tulos.
Rauhallinen mutta tinkimätön päättäväisyys on ollut varsin tehokas tapa, joka heijastuu muihin – sekä omaan väkeen että vastapuolella oleviin. Usein vastapuoli on ymmärtänyt, että tuohan on tosissaan, tuosta ei päästä eroon! Päättäväisyyteni on tuonut tulosta rauhanneuvotteluissakin.”
Kurkista roolien taakse myös Eevan Facebookissa ja Instagramissa.
Artikkeli on julkaistu Eevassa 11/2021.
